Päiväkirjasta apua tiedostamiseen.

Huomaan että blogia ei olet tullut pidettyä, mutta toisaalta, kuka sitä vaatikaan? Mutta toissa-iltana kävin mesessä aiheesta juttua ja se suorastaan pakotti kirjoittamaan tänne. Itselle muistiin jos joskus muistaisin lukea ja palauttaa mieleen. Toissa iltana ystäväni lähetti minulle mesessä linkin, josta kehkeytyi semmoinen ajatusryöppy, että piti päästä se ihan tänne purkamaan. Linkki oli tämä:
https://sporttirakki.fi/2018/09/14/blogi-kun-epaonnistuminen-on-onnistuminen/

Epäonnistuminen voi olla myös hyvä kokemus silloin jos on lähtökohdat tiedossa ja tavoitteet oikealla tasolla. Kyllä mielensä saa pahoittaa mutta miten siitä pääsee yli? Tai miten onnistuu olemaan asian kanssa niin sujut että ei edes pahoita? Harrastuksesta on kuitenkin kyse, eihän ole tarkoitus olla vereslihalla joka kokeen tai kisan jälkeen?

Keskustelumme liittyi siihen, että tulisi etsiä niitä hyviä asioita eikä pelkästään ruotia huonosti menneitä juttuja. On kuitenkin hyvä olla realisti. Mutta miten voi olla realisti omaa tekemistään kohtaan, jos mieliala on enemmän itseään ruoskiva? Mietin, että tämmöiselle kuin minä, jolla on aina useampi 100 selainikkunaa kerrallaan auki ja niistä ainakin 10% on vain huonoja videoita, on hieman vaikeaa pitää kaikkea mielessä. Siksi treenipäiväkirjan pitäminen voisi olla hyödyllistä.

Metka 2018. Kuva Sari Korhonen

En minä pidä treenipäiväkirjaa. Enhän minä enää juuri treenaakaan nykyisin. Silti minä luulen tietäväni missä mennään koiran tämän hetkisessä tasossa (lue uudestaan tuo useampi sata selainikkunaa yhtäaikaa auki....). Mutta minulla on konkreettinen kokemus treenipäiväkirjasta ja unipäiväkirjasta liittyen lapsen unikouluun ja sen onnistumiseen. Jälkimmäistä en tähän pura, tiedän vain, että se oli hyvä juttu.

2015 minulla oli käytössä treenipäiväkirja Mimmin kanssa. Löysin sen taannoin ja luin sitä ihmeissäni, että olenko minä näinkin ahkerasti tätä pitänyt? Muistin kuitenkin, että silloin se kulki minullla autossakin mukana. Siitä oli luettavissa koko sen kesän tapahtumat aina Palveluskoirien Sm:n asti. Olen varma, että se auttoi pitämään itseni realistisena ja sitä kautta jalat oikealla tavalla maassa. Tosiasiassa koko kuva sen kesän treeneistä oli pitkälle sen meidän kokeen tuloksen näköinen. Ja hyvä tulos voi olla eriasia kuin hyvä sijoitus, tai huono sijoitus. Tulos ja sijoitus on osittain eri asia.

Mimmi A:lla 2018. Kuva Sari Korhonen

Treenipäiväkirja paljasti minulle myös sen, että ei ne treenit itsessään mitään sen kummempaa ollut kuin perustreeniä. Ilman isompia kikkailuja. Toki silloin tällöin, mutta perus"kuntoa" on silloin ihan selvästi tehty. Ehkä vähän tylsääkin, mutta sitäkin tärkeämpää yhteisen kehittymisen kannalta. Tämän jälkeen päivyriin on tullut vain muutamia yksittäisiä kirjauksia. Miksiköhän? Ja onko se syy miksi olen niin vereslihalla kun ei olla pärjätty niiden 2015 sm:n jälkeen?

Ehkäpä odotukset on ollut liian korkealla sen hetkiseen tasoon nähden? Pää pilvissä yhdestä menestyksestä ja huumasta. Oletus itsestä ja omasta osaamisesta on kuitenkin ollut hatarasti rakennettu ja sen kun muutamaan otteseen rikkoo kunnolla, saa itselleen tehtyä jonkimoisen kammon koko kisaamista kohtaan. Dissaamistakaan ei tarvita, vaan olla realistinen.

Metka pukkihyppelykisoissa. Kuva Elina Heikkinen

Ehkäpä se päivyri on minun juttu, auttaa pitämään itseni järkevänä ja tiedostavana. Otan sen sitten käyttöön kun kiinnostaa treenata taas. Jos kokeissa pitää saada silti käydä, niin ainut syy siihen saa olla se, että pääsee kokeilemaan/kisaamaan. Treenaamattomuus  on tapa sekin olla, mutta odotukset hyvä olla sitten sen mukaiset. Ja tosiaan se hyvätulos voi tuntua ihan yhtä hyvältä, kuin hyvä sijoitus.