Älä puhu mistään toisen asiasta kolmannelle miettimättä ensin kaksi kertaa onko asia kertomisen arvoinen. Punnitse tarkkaan, onko vastaanottaja valmis kuulemaan asiaa ilman, että repii siitä omat versionsa taas neljännelle ja ehkä viidennelle osapuolelle.
Kajaanin aksat taas opetti pienen palan elämästä yleensä. Ensimmäinen startti meni jotenkin penkin alle. Kova vauhti, A:n alastulon kontakti virhe (jota ennen oli jääty harjan päälle haistelemaan ja ihmettelemään) aiheutti aikas täydellisen lamaantumisen, josta seurasi se, että Metka taas hiukan karkasi omiin puuhiinsa. Nostin koiran syliin ja poistuin radalta.
Kummallinen se peikko, joka aloittaa heti supattelun tuosta olkapäältä: "taas se nähtiin, eihän sinusta mihinkään ole. Vaikka kuinka harjoitteleisit et onnistu missään ikinä. Katso nyt miten surkea taas olit. Tyhjä tuommoisen on mistään haaveilla eikä auta vaikka kuinka alas tavoitteet lasket...." ja sitä rataa. Se pettymys ja päätös siinnä kävelyttäessä koiraa, että en enää ikinä ilmoita mihinkään kisoihin. Sitten masentunut päätös että no käydään se toinen rata tästä niin saadaan naula arkkuun.
Sitten sen perään tulee se kummallinen keijukainen joka supattelee että: " kyllä sinä vielä pärjäät. Hyvin se menee. Harjoittelet vain ahkerasti, laita tavoitteet niin pieniksi että onnistut varmasti jossain. Tottakait sinä ole ansainnut pärjätäkin..." jne.
Kävin harjoittelemassa toka radan ja minulla tuli mieleen, että nythän Metka ei suinkaan karannut radalta pois, lähinnä vain haki seuraavaa estettä että minneminne? Ei katsonut minuun päinkään. Mietin että onko kyseessä herkän, nuoren koiran väistämisreaktio. Kun minä jännitän/hermoilen, ehkä hiukan varmistelen vielä. Jännitän ylipäätään kuinka koira reagoi jne, niin väistääkö koira minun epävarmuutta, ehkä rangaistuksen pelossa, kaaoksen puolelle, jossa se yrittää tehdä edes jotain. Aktivoituu liian koville kierroksille tai jotain?
No tästä tietysti masentuneena että kun enhän minä osaa ohjata tämän kaiken lisäksi. Voi kun koiran saisi edes yrittämään vilkaista minuun päin kun minäkin kuitenkin parhaani yritän, vaikka huonosti ohjaankin. Jokin pieni loksahdus kävi silloin. Tajusin, että enpä minä muuta voi kun ohjata siten kuin ohjaan. Teen tietysti parhaani. Minä päätin toka rataan tutustumisen jälkeen, että näin minä ohjaan tämän radan niin kuin harjoittelin. Riippumatta siitä kulkeeko Metka pitkin Pallohallia vai minun kanssani. Minä päätin että nyt vain jatkan radan loppuun suunnittelusti riippumatta siitä mitä Metka tekee. Lähteköön vaikka koko pallikselta ulos jos niikseen, vaan minä viittoloin ja juoksen radan niin kuin olen ajatellut.
Ennen lähtöä vielä rupesi peikko ja keijukainen kuiskuttelemaan, toinen pahaa, toinen hyvää. Loppuunsa asti kyllästyneenä molempiin, otin kumpaisenkin niskasta (kyllä, myös sen hyvän) ja ripustin mielikuvissani samaan lukittuun kaappiin ja totesin että joriskaa siellä keskenänne satujanne (siis mielikuvaharjoittelua, tämä kaikki).
Sitten menimme radalle (taas kerran hyvän alkuvalmistelun jälkeen). Jätin Metkan paikoilleen ja tein juuri niin kuin suunnittelin. Liekö ollut uudenlaista varmuuta, mutta Metka ei touhottanut yhtään eikä missään kohtaa. Toki minä tein virheen pujottelun aloituksessa, se ei onnistunut. Samoin loppusuoralla, meinasin koiraan kompuroida (luovimme sen jotenkin puhtaasti läpi) samalla kun tajusin että eihän me olla treenattu "eteen"- käskyä tms sanaa jolla saa koiran irtoamaan suoraan eteen. Silti, täysin hienosti kuulolla oleva koira. Vilkaisi minua, joka esteen jälkeen että minne seuraavaksi? Teki kontaktit hienosti (ratasuunnitelmaani ei sitten kuulunut tehdä kontakteja ajan kanssa, joten ne tehtiin lopulta käytännössä läpi juoksuna vaikka Metka ehti niihin aina pysähtyä hetkeksi kysymään että näinkö?).
Oppiläksy? Elä juorua, älä kuuntele juoruja. Ei niiden toisten ihmisten, eikä varsinkaan niiden sisäisten peikkojen/ muka hyvää tarkoittavien keijujen.
Toimi niin kuin haluamasi asia jo on mukana elämässä, vaikka hetkittäin tuntuu, että se juoksentelee ympäri pallohallia hallitsemattomana. Riipumatta siitä, onko se "jokin" oikeasti mukana vai ei, sillä silloin kun teet parhaasi, se riittää.
Kajaanin aksat taas opetti pienen palan elämästä yleensä. Ensimmäinen startti meni jotenkin penkin alle. Kova vauhti, A:n alastulon kontakti virhe (jota ennen oli jääty harjan päälle haistelemaan ja ihmettelemään) aiheutti aikas täydellisen lamaantumisen, josta seurasi se, että Metka taas hiukan karkasi omiin puuhiinsa. Nostin koiran syliin ja poistuin radalta.
Kummallinen se peikko, joka aloittaa heti supattelun tuosta olkapäältä: "taas se nähtiin, eihän sinusta mihinkään ole. Vaikka kuinka harjoitteleisit et onnistu missään ikinä. Katso nyt miten surkea taas olit. Tyhjä tuommoisen on mistään haaveilla eikä auta vaikka kuinka alas tavoitteet lasket...." ja sitä rataa. Se pettymys ja päätös siinnä kävelyttäessä koiraa, että en enää ikinä ilmoita mihinkään kisoihin. Sitten masentunut päätös että no käydään se toinen rata tästä niin saadaan naula arkkuun.
Sitten sen perään tulee se kummallinen keijukainen joka supattelee että: " kyllä sinä vielä pärjäät. Hyvin se menee. Harjoittelet vain ahkerasti, laita tavoitteet niin pieniksi että onnistut varmasti jossain. Tottakait sinä ole ansainnut pärjätäkin..." jne.
Kävin harjoittelemassa toka radan ja minulla tuli mieleen, että nythän Metka ei suinkaan karannut radalta pois, lähinnä vain haki seuraavaa estettä että minneminne? Ei katsonut minuun päinkään. Mietin että onko kyseessä herkän, nuoren koiran väistämisreaktio. Kun minä jännitän/hermoilen, ehkä hiukan varmistelen vielä. Jännitän ylipäätään kuinka koira reagoi jne, niin väistääkö koira minun epävarmuutta, ehkä rangaistuksen pelossa, kaaoksen puolelle, jossa se yrittää tehdä edes jotain. Aktivoituu liian koville kierroksille tai jotain?
No tästä tietysti masentuneena että kun enhän minä osaa ohjata tämän kaiken lisäksi. Voi kun koiran saisi edes yrittämään vilkaista minuun päin kun minäkin kuitenkin parhaani yritän, vaikka huonosti ohjaankin. Jokin pieni loksahdus kävi silloin. Tajusin, että enpä minä muuta voi kun ohjata siten kuin ohjaan. Teen tietysti parhaani. Minä päätin toka rataan tutustumisen jälkeen, että näin minä ohjaan tämän radan niin kuin harjoittelin. Riippumatta siitä kulkeeko Metka pitkin Pallohallia vai minun kanssani. Minä päätin että nyt vain jatkan radan loppuun suunnittelusti riippumatta siitä mitä Metka tekee. Lähteköön vaikka koko pallikselta ulos jos niikseen, vaan minä viittoloin ja juoksen radan niin kuin olen ajatellut.
Ennen lähtöä vielä rupesi peikko ja keijukainen kuiskuttelemaan, toinen pahaa, toinen hyvää. Loppuunsa asti kyllästyneenä molempiin, otin kumpaisenkin niskasta (kyllä, myös sen hyvän) ja ripustin mielikuvissani samaan lukittuun kaappiin ja totesin että joriskaa siellä keskenänne satujanne (siis mielikuvaharjoittelua, tämä kaikki).
Sitten menimme radalle (taas kerran hyvän alkuvalmistelun jälkeen). Jätin Metkan paikoilleen ja tein juuri niin kuin suunnittelin. Liekö ollut uudenlaista varmuuta, mutta Metka ei touhottanut yhtään eikä missään kohtaa. Toki minä tein virheen pujottelun aloituksessa, se ei onnistunut. Samoin loppusuoralla, meinasin koiraan kompuroida (luovimme sen jotenkin puhtaasti läpi) samalla kun tajusin että eihän me olla treenattu "eteen"- käskyä tms sanaa jolla saa koiran irtoamaan suoraan eteen. Silti, täysin hienosti kuulolla oleva koira. Vilkaisi minua, joka esteen jälkeen että minne seuraavaksi? Teki kontaktit hienosti (ratasuunnitelmaani ei sitten kuulunut tehdä kontakteja ajan kanssa, joten ne tehtiin lopulta käytännössä läpi juoksuna vaikka Metka ehti niihin aina pysähtyä hetkeksi kysymään että näinkö?).
Oppiläksy? Elä juorua, älä kuuntele juoruja. Ei niiden toisten ihmisten, eikä varsinkaan niiden sisäisten peikkojen/ muka hyvää tarkoittavien keijujen.
Toimi niin kuin haluamasi asia jo on mukana elämässä, vaikka hetkittäin tuntuu, että se juoksentelee ympäri pallohallia hallitsemattomana. Riipumatta siitä, onko se "jokin" oikeasti mukana vai ei, sillä silloin kun teet parhaasi, se riittää.
 |
| Pikku Piiparinen uneliaana |
Kommentit
Lähetä kommentti