... lopettaa tupakan polton, juosta kympin ensi kesänä, olla ahkera ja mallikas työntekijä, siivota joka päivä yhden hyllyn/laatikon, kouluttaa Mimmin.... ja kouluttaa Tuitun.... kisata ensi kesänä, opettaa Mimmin kontaktit (agi) jouluun mennessä... näin tärkeimmät asiat jotka mielenpäällä pyörii.
Tässä minä vain istun. No pakko rehellisyyden nimissä sanoa että kyllä minä joitakin kohtia yllä olevasta parhaillaankin työstän, enemmän tai vähemmän. Eikä nuo kohdat ole edes mitenkään aikaa vieviä. Tupakan polton lopettaminen jopa säästää sitä!
Haaveilu kausi on päällä ja olisi aika siitä irrottautua!
Eilen tuli puheeksi ystävän kanssa Koiran tunnetila. Aihe taisi oikeastaan lähteä liikkeelle ihan käyttöbelgi.infon keskustelu foorumin aiheen avauksesta. Muutama kaverikin tuota ilmaisua on käyttänyt, eikä siinnä mitään, en aio puuttua sen kummemmin tuohon termiin koska en siitä mitään ymmärrä. Pohditiin vain siinnä pähkäillessä että miten se ohjaajan tunnetila? Paljon näkee treenejä (sorrun siihen itse!!!) että koiraa palkataan vain laimeasti... hyvä! Ja viskataan lelua... Mihin on hävinnyt (perään kuulutan tätä myös itseltäni!) se aito, vatsanpohjasta lähtevä kehu? Ihan kuin silloin koiran ollessa pikkupentu kun se ensimmäisen kerran istui, tai toi lelun tai odotti lupaa ruokakupilla? Sehän oli silloin" Maailman taitavin ja mahtavin pikku koira!" Mihin tämä "maailman taitavin" häviää kun se aikuistuu? Silloin kun on aihetta palkita niin miksi se kehu ei lähde kunnolla sieltä vatsanpohjasta? Miksi koirasta ei olla sillä hetkellä yhtä ylpeitä kun silloin kun se istui ensimmäisen kerran? Ohjaajan tunnetila? Tuskin sitä tarvitsee ihan riekkumaan ruveta ja minuutti kaupalla sitä sesseä kehua, mutta se ylpeys siitä "maailman taitavimmasta pikku koirasta" vaikka se olisi jo 7 vuotias vanha kehä raakki?
Muistaako kukaan sitä tunnetta? Mimmi on vielä niin nuori että voin melkein käsin tuntea sen, mutta esim Voiton kohdalla se on jo hävinnyt kun sitä aina ajattelee jotta "ei se mitään osaa, paukkuarkakin vielä". Paukkuarkuudelle en kait oikein voi mitään mutta muu osaaminen on ihan minun omaa kädenjälkeä: sehän tekee juuri niin hyvin tai huonosti kun on koulutettu ja aivan varmasti parhaansa. Eikös se silloin ole se "maailman taitavin ja hienoin pikkukoira..."
Jotenka, minun on löydetävä oikea tunnetila taas itselleni, jotta saan toteutettua tämän viestin tehtävät alusta loppuun :D
Tässä minä vain istun. No pakko rehellisyyden nimissä sanoa että kyllä minä joitakin kohtia yllä olevasta parhaillaankin työstän, enemmän tai vähemmän. Eikä nuo kohdat ole edes mitenkään aikaa vieviä. Tupakan polton lopettaminen jopa säästää sitä!
Haaveilu kausi on päällä ja olisi aika siitä irrottautua!
Eilen tuli puheeksi ystävän kanssa Koiran tunnetila. Aihe taisi oikeastaan lähteä liikkeelle ihan käyttöbelgi.infon keskustelu foorumin aiheen avauksesta. Muutama kaverikin tuota ilmaisua on käyttänyt, eikä siinnä mitään, en aio puuttua sen kummemmin tuohon termiin koska en siitä mitään ymmärrä. Pohditiin vain siinnä pähkäillessä että miten se ohjaajan tunnetila? Paljon näkee treenejä (sorrun siihen itse!!!) että koiraa palkataan vain laimeasti... hyvä! Ja viskataan lelua... Mihin on hävinnyt (perään kuulutan tätä myös itseltäni!) se aito, vatsanpohjasta lähtevä kehu? Ihan kuin silloin koiran ollessa pikkupentu kun se ensimmäisen kerran istui, tai toi lelun tai odotti lupaa ruokakupilla? Sehän oli silloin" Maailman taitavin ja mahtavin pikku koira!" Mihin tämä "maailman taitavin" häviää kun se aikuistuu? Silloin kun on aihetta palkita niin miksi se kehu ei lähde kunnolla sieltä vatsanpohjasta? Miksi koirasta ei olla sillä hetkellä yhtä ylpeitä kun silloin kun se istui ensimmäisen kerran? Ohjaajan tunnetila? Tuskin sitä tarvitsee ihan riekkumaan ruveta ja minuutti kaupalla sitä sesseä kehua, mutta se ylpeys siitä "maailman taitavimmasta pikku koirasta" vaikka se olisi jo 7 vuotias vanha kehä raakki?
Muistaako kukaan sitä tunnetta? Mimmi on vielä niin nuori että voin melkein käsin tuntea sen, mutta esim Voiton kohdalla se on jo hävinnyt kun sitä aina ajattelee jotta "ei se mitään osaa, paukkuarkakin vielä". Paukkuarkuudelle en kait oikein voi mitään mutta muu osaaminen on ihan minun omaa kädenjälkeä: sehän tekee juuri niin hyvin tai huonosti kun on koulutettu ja aivan varmasti parhaansa. Eikös se silloin ole se "maailman taitavin ja hienoin pikkukoira..."
Jotenka, minun on löydetävä oikea tunnetila taas itselleni, jotta saan toteutettua tämän viestin tehtävät alusta loppuun :D
Kommentit
Lähetä kommentti